Kuka oli William Travilla, Marilyn Monroen pukusuunnittelija?

Tasan sata vuotta sitten, 1. kesäkuuta 1926, Los Angelesissa syntyi Norma Jeane Mortenson. Nimen, jolla hän eläisi seksi-symbolina, mallina, näyttelijänä ja laulajana, hän valitsi itse kolmekymmenvuotispäivänään. Marilyn Monroe loi itsestään ikonin, mutta vaatekaappiaan varten hän tarvitsi William Travillaa. Mikä on pukusuunnittelijan osuus Monroe-brändissä?

Luonnonlahjakkuus

William Travilla (1920–1990) kasvoi Monroen tavoin Los Angelesissa, mutta ilman orpokoteja ja sijaisperheitä. ”Billy” osoitti jo kahdeksanvuotiaana niin suurta lahjakkuutta, että hänet hyväksyttiin arvostettuun Chouinard School of Art -yksityiskouluun. Teini-ikäisenä hän ansaitsi lisätuloja myymällä luonnoksia burleskiklubien showtytöistä – kolme dollaria kappaleelta. Heidän kehonsa ja tapansa liikkua kiehtoivat häntä.

Opintojen ja kaukaisten matkojen jälkeen hän omistautui lahjakkuudelleen. Vuonna 1949 hän voitti ainoan Oscar-palkintonsa parhaasta pukusuunnittelusta. Yhdessä kahden kollegansa kanssa hän suunnitteli historiallisen miesten puvustuksen espanjalaiseen romanssiin The Adventures of Don Juan.

Silti hänen todellinen kutsumuksensa oli naisvartalon veistoksellinen muotoilu – mieluiten teatraalisilla puvuilla. Pukemalla näyttelijöitä kuten Sonja Henie, Ann Sheridan ja Jean Peters hänen nimensä kiiri Beverly Hillsin kukkuloilla. Siitä lähtien hän oli yksinkertaisesti ”Travilla”. Monroesta tuli hänen tärkein muusansa.

Travilla rakasti vaatteiden glamouria, mutta ei niinkään alan piirejä, ja hän oli myös käytännönläheinen tekijä. Opiskelijana hän auttoi isäänsä tämän rengasliikkeessä. Hollywoodia hän pakeni mieluummin, joskus kuukausiksi, turvaan itselleen tuntemattomaan kulttuuriin, kuten Afrikan tai Etelä-Amerikan heimojen pariin. Hänen pukujaan leimaavassa vankassa rakenteessa tämä maanläheisyys näkyy.

Vuonna 1957 Travilla jätti elokuvastudiot perustaakseen oman muotitalonsa, jälleen nimeltään ”Travilla”. 1970-luvun lopulla hän siirtyi television pariin amerikkalaisten draamasarjojen kulta-aikana. Hänen kuolemansa jälkeen vuonna 1990 liikekumppanit pitivät suosituksi nousseen vaatemalliston toiminnassa. Brändiä myytiin vuoteen 2002 asti luksustavarataloissa, kuten Saks Fifth Avenuella.

Travilla tapaa Monroen

Vuonna 1950, kun Monroe oli vielä suhteellisen tuntematon näyttelijä, hän lainasi Travillan sovitushuonetta – tämä oli tuolloin sopimussuhteessa Twentieth Century Foxin kanssa. Tuosta ohikiitävästä kohtaamisesta kasvoi yksi Hollywoodin hedelmällisimmistä luovista liitoista. Monroesta tuli hyvä ystävä, hetkellisesti jopa rakastettu. Hän lähetti Travillalle alastonkalenterin, jonka omistuskirjoituksessa luki: ”Billy, rakas, puethan minua ikuisesti. Rakastan sinua, Marilyn.”

Kahdeksan elokuvaa

Monroe ja Travilla työskentelivät peräkkäin kahdeksassa elokuvassa: Älä koputa (1952, musta cocktailmekko), Rakas, minä nuorrun (1952, silkkinen midimekko), Herrat pitävät vaaleaveriköistä (1953, ikoninen kultainen halterneck-mekko ja vaaleanpunainen satiinimekko), Kuinka miljonääri naidaan (1953, pitsi- ja satiini-iltapuvut), Joki, jolta ei ole paluuta (1954, punainen showtytön mekko), Rytmiä veressä (1954, läpikuultavat ja samppanjanväriset mekot), Kesäleski (1955, maailmankuulu valkoinen, ilmanvirtauksessa nouseva ”metromekko”) ja Bussipysäkki (1956, vihreä-musta showtytön korsettimekko).

Näennäisen yksinkertaisten vaatteiden alle Travilla rakensi korseteista, tukiluista, toppauksista ja metallilangasta rakenteita korostamaan Monroen tiimalasivartaloa. Hän vältti korostettua alastomuutta – se vie jännityksen. Illuusio oli hänen mielestään voimakkaampi. Siinä hän oli oikeassa.

Monroe ei ollut sisältä päin pinnallinen – blondin tai nuken roolit olivat pääasiassa Twentieth Century Foxin sanelemia. Jopa hänen sensuelli äänensävynsä oli teeskennelty, tekniikka, jolla hän peitti änkytyksensä. Travilla tunsi tietoisen naisen julkisen bombshell-persoonan takana ja antoi harkituilla, vihjailevilla suunnitelmillaan hiljaisen panoksensa hänen tähtistatukseensa.

Mekot, jotka tekivät historiaa

Travillan kuuluisin luomus on valkoinen ”metromekko” Kesäleski-elokuvan kuuluisassa yökohtauksessa, jossa se nousee ilmaan metroritilän päällä ja ikuistaa samalla julkisen kuvan Monroesta. Kankaaksi hän valitsi norsunluunvalkoisen selluloosa-asetaattikrepin; hän piti enemmän luonnonkuiduista, kuten silkistä, mutta synteettinen komponentti oli välttämätön auringonsädepliseerauksen (sunburst pleats) rakenteen aikaansaamiseksi. Tämän toteuttamiseksi Travilla ei turvautunut paikallisiin ompelijoihin, vaan lähetti kankaan Antoninin sisaruksille Roomaan. He tekivät laskokset käsin. Mekko huutokaupattiin vuonna 2011 4,6 miljoonalla dollarilla.

Kaksi vuotta aiemmin Travilla oli jo osoittanut, kuinka hyvin hän työskenteli paineen alla, suunnitellessaan vaaleanpunaisen iltapuvun elokuvaan Herrat pitävät vaaleaveriköistä (1953). Diamonds Are a Girl's Best Friend -kappaletta varten hän oli alun perin suunnitellut niukasti peittävän verkkobodyn. Studiopomon mielestä idea oli erinomainen, kunnes Monroen alastonkuvat tulivat julki kaikkine seurauksineen. Travilla sai 48 tuntia aikaa luoda peittävämmän vaihtoehdon. Hän ompeli ennätysvauhdissa olkaimettoman mekon ”shocking pink” -sävyisestä silkistä, joka oli vahvistettu sisäpuolelta huovalla. Suuri rusetti takana ei ole vain kiinnitetty, vaan se on yhdistetty yläosaan monimutkaisella pliseerauksella.